Näin ison ja hienon otsikon alle aion kirjoittaa alun toistakymmentä vuotta kestäneen "kesäsaaristolaisuuteni". Saaristolaisuuteni alkoi siitä, kun tämä kaupunkilaistyttö kohtasi kapteenin kymmenisen vuotta sitten, silloin alkoi tutustuminen saaristoon. Kapteenin vanhemmilla on ollut kesämökki saaristossa vuosikymmeniä, ja hän on pikkupojasta asti viettänyt kesiään meren äärellä. Meri ja veneet ovat hänen elämäänsä.
Ja minä olin varsinainen maakrapu, niin ajattelin...
Olen kiintynyt nopeasti kaikkeen saaristoon liittyvään. Eikä se oikeastaan niin kummaa ole, minulla on kuitenkin juuret saaristoon... vaikka en lapsuuttani enkä aikuisuuttanikaan ole meren äärellä viettänyt kuin vasta nyt.
Isovanhempani äidin puolelta ovat asuneet saaristossa, Merimaskun saarella. Nykyään Merimasku on hyvien siltayhteyksien takana, mutta kun isovanhempani siellä asuivat, sinne piti matkata soutuveneillä, purjeveneillä ja laivoilla. Vesien jäädyttyä kuljettiin hevosilla ja potkukelkoilla saareen. Merimaskun Kirkonsalmeen saatiin vuonna 1926 kapulalossi, ihmisvoimin huonosti liikuteltava, puusta tehty ja huonosti aallokossa kulkeva.
Vasta vuonna 1952 siirryttiin konekäyttöiseen ja metallirunkoiseen konelossiin,
joka olikin sitten käytössä vuoteen 1970 saakka.
Minua on aina kiehtonut tarina, kun 7-9-vuotias äitini ja hänen kaksi vuotta vanhempi siskonsa kävivät keväisin ja syksyisin koulussa soutuveneellä, joka lyhensi pitkää koulumatkaa huomattavasti. Talvella ja rospuuttokeleillä joutuivatkin sitten kiertämään suksilla pitemmän reitin kouluun. Penäsin aina äitiäni kertomaan soutumatkasta kouluun ja sen sattumuksista. Minusta se oli niin jännittävää. Pariin kertaan tytöt olivat joutuneet veden varaan, kun vene kaatui. Onneksi selvisivät. Silloin ei käytetty pelastusliivejä!
Kun tänään näita pienten tyttöjen venematkoja mietin, niin ovat ne olleet hurjia.
On ollut tuulisia, sateisia, kylmiä ja aallokkoisia matkoja. Ja pienet soutajat.
Noina aikoina on tapahtunut paljon kuolemaanjohtaneita lasten ja aikuistenkin onnettomuuksia saaristossa. Vanhemmilla oli paljon töitä, ei ollut aikaa juosta joka hetki lasten perässä. Saivat siinä vanhemmat olla sydän syrjällään. Meri voi olla myös armoton.
30-40-luvulla isovanhempani muuttivat Merimaskusta Turkuun paremman leivän toivossa. Äitini oli silloin yhdeksän - ja siskonsa 11- vuotias. Yksi isosetäni muutti Amerikkaan Minnesotan alueelle. Saariston elämä sai jäädä.