Translate

lauantai 28. syyskuuta 2013

Pehmeitä paketteja ja liiketaloutta


Kun tämä tyttö saaristosta kaupungille lähti...




Kansakoulun aikainen ystäväni Kristiina kutsui minut Finlaysonin syysnäytökseen. 
Olin tuolla meren ja saaren syleilyssä melkein unohtanut kaupungin houkutukset, kauppakeskusten ostosparatiisit, muotiliikkeet, sisustusliikkeet... 

Finlaysonin tiloissa Turussa oli järjestetty viihtyisä, syystunnelmainen näytös uusista tuotteista: kankaista, peitteistä, makuupusseista, pyyheliinoista ja kaikesta pehmeästä, joka liittyy kodin sisustukseen.

                                  

Tämä ihastuttava Kotipiha-kangas jäi hankkimatta. Laitanpa muistutukseksi kuvan tähän. Kankaassa on niin houkuttelevat syksyiset sävyt. 


                                   


Näytöksestä tarttui mukaani värikäs pöytäliina nimeltään Puolipanama ja hauskoja esiliinoja lahjaksi ja ehkä itsellenikin. Kuvassa uusi pöytäliina (ja kattamaton pöytä) sekä Kubis-kankainen esiliina. Tulipahan ostettua joululiina ja lahjojakin jo valmiiksi. 
Illan päätteeksi jatkoimme Kristiinan kanssa vielä viinilasilliselle Hunter's Inniin. Ilta vierähti ja maailma parani. 

Seuraavana päivänä käväisin Marimekon myymälässä syystuotteisiin tutustumassa. En ostanut mitään Miarimekosta, liekö syynä ollut viimeaikojen plagioimiskohu? Enpä usko... toisaalta uteliaasti tutkin Metsänväki-kangasta, joten jonkun jäljen kohu oli jättänyt alitajuntaan. Mutta ostamatta paras - saarella on oppinut säästämään. 

Kuinka ollakaan luen parhaillaan kirjaa "Riitta Lindegren, minä toimittaja". Kirjassaan Riitta kertoo jännittävistä tapahtumista elämässään sekä mielenkiintoisista tapaamistaan ihmisistä. 



Armi Ratiaan, Marimekon luojaan, hän tutustui ensin toimittajana ja myöhemmin ystävänä. 

"KATSOKAA TARKKAAN, tämä tässä uskoo itseensä, uskaltaa olla oma itsensä ja uskaltaa ajatella persoonallisesti." Lause voisi kertoa Armista itsestään, mutta se oli tarkoitettu kuvaamaan jokaista Marimekossa työskentelevää. Tämä lause kyllä pisti miettimään tätä nykypäivän plagioimiskohua. Mitähän Armi Ratia moisesta touhusta olisi mahtanut tuumata?

Kirjassa kerrotaan myös, että Armia huvitti, kun häntä usein pyydettiin esitelmöimään erilaisille yrityksille. Hänen ainoa liikkeenjohdollinen oppinsa oli lause:" Tulkaa kaikki katsomaan, olkaa hyvä ostakaa!" 
Nerokasta!

Armi Ratia perusti Marimekon vuonna 1951 yhdessä vaatesuunnittelija Riitta Immosen kanssa, ja pari vuotta myöhemmin Armista tuli pääosakas. Kansainväliseen kuuluisuuteen Marimekko nousi, kun Jacqueline Kennedy ihastui Marimekon leninkeihin, ja poseerasi niissä maailman lehdissä. Armi Ratia kuoli vuonna 1979, ja osake-enemmistö siirtyi hänen lastensa nimiin. 
Sen jälkeistä Marimekon menestyksekästä ja välillä kuoppaistakin tietä olemme sitten saaneet seurata eri lehdistä.

No, tulihan pistettyä ripaus maustetta  tähän kuosisoppaan.

En taida olla omimmillani näissä "pehmeissä paketeissa". Mutta niin se on, että maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain pehmeätä.

                                    

Ja tässä ne pehmeimmät ja lämpimimmät - Reinot! Vaan näistäkin on kopioita tehty. 



Lopuksi Reinot jalkaan, ja kankaat ja kirjat tähän mainioon tähtikassiin, kiitos Riitta vinkistä. Näin on kassissa tämäkin haaste.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Retki Ajolaan


Kirjoittelen tätä tarinaani sunnuntai-iltana mökillä. Saariston pimeys on mustaa, ei näy valoja, ei kulkijoita. Valoisaan aikaan otettiin purjeet veneestä. Ja viikolla mennään moottorilla ajaen Ajolanrantaan, siellä irrotetaan veneestä masto. Myöhemmin nostetaan vene telakalle, ja veneilykausi päättyy. Tämä ikimuistoinen kesä siirtyy muistojen joukkoon. 


Aallonmurtaja on mökkirantamme kaunistaja, toki se tekee myös tärkeää tehtäväänsä - suojaa laituria isoilta laineilta. Lisäksi aallonmurtaja on lokkien, tiirojen ja pikkulintujenkin lempipaikkoja, ne tutkailevat mielellään kiviltä lahden tapahtumia.


Saaristossa on monenlaista kaunista katsottavaa. Minua kiehtovat erityisesti vanhat venevajat ja aitat, niitä on nykyään alettu kunnostaa, ja monissa vierasvenesatamissa uusia rakennuksia on rakennettu kunnioittaen vanhoja malleja ja perinteitä. Tässä tarinassa poikkean tuohon jo edellä mainitsemaani lähisatamaan Ajolanrantaan.

      

Ajolan sukutila on ollut saman suvun hallussa jo vuodesta 1759

Ajolanrannan satamasta on rakennettu uusi täydenpalvelun venesatama (vuonna 2009) nykyajan tarpeisiin, ja vanha satamalaituri aittoineen on kunnostettu varsin hienoksi. Toki suojaisa, korkeakallioinen, syvä lahti on tarjonnut siihen mahdollisuuksia, tilaa on vanhalle ja uudelle. Joka tapauksessa hattua nostan - paljon vanhaa historiaa on säilytetty. 



  Leo Frangin piirros Ajolan rannasta (nykyään satamaa kutsutaan Ajolanrannaksi) vuodelta 1924



Ajolanrannan upea, syvä lahti. Täältä 1920-1930 luvuilla avoveden aikaan kuljettiin Rymättylästä Turkuun matkustajalaivoilla. Kun Särkänsalmeen saatiin lossiyhteys vuonna 1935, aloitettiin säännöllinen linja-autoliikenne Rymättylään. Laivayhteydet lopetettiin tämän jälkeen kannattamattomina.

     
Martti Saarisalo on ansiokkaasti tallentanut Rymättylän historiaa. Kuvassa matkustajalaiva Merimasku Ajolan rannassa, josta matka jatkui kohti Turkua. Silloin elettiin 1930-lukua.



Matkustajalaivalla Rymättylään! Kuulostaa niin romanttiselta. Varmaankin kesävieraille matka saaristoon on ollut hieno ja erilainen kokemus. Ja saaristolaisillekin laivalla matkustaminen oli helpompi tapa tulla asioimaan Turkuun. 

 

Vanhaa ja uutta venekalustoa sulassa sovussa. 



Vielä kerran tänä vuonna palaamme Ajolanrantaan, kun masto irrotetaan. Kiva nähdä tämä idyllinen satama syysväreissä. 


tiistai 17. syyskuuta 2013

Merimökin tunnelmia


 

Merimökkimme sijaitsee pienellä saarella Rymättylässä. Rymättylän saaristoon kuuluu kaiken kaikkiaan noin 400 saarta. Nykyään Rymättylä on osa Naantalia. 

Rymättylä on tunnettu saaristolaispitäjä. Kunnioitan suuresti ankarissa saaristo-olosuhteissa  eläneitä ihmisiä, he ovat olleet sinnikkäitä ja uutteria. Heille meri on ollut kulkuväylä ei este; rymättyläläiset ovat myyneet mm. kalaa ja voita Turussa ja aina Tukholmassa asti.  Siinä kasvoi merenkulkutaito. Tämä on ollut osaltaan luomassa veneenrakennusperinnettä Rymättylässä. Nykyään tehdään pitäjässä lujitemuovivenettä, Terhiä. 

Muitakin myyntituotteita on - se aito varhaisperuna tulee Rymättylästä! Ja sillikaupan perinteitä pitää yllä  Boyfood Oy.

Talvinuotanvedolla on saaristossa monisatavuotinen perinne. Se on varmistanut ravinnon katovuosina.  Aikoinaan kuljettiin pitkiäkin matkoja silakkaparven perässä, ja reissussa oltiin joskus jopa useita viikkoja. Rymättylä pitää edelleen nuottaperinnettä yllä, ja vielä on olemassa muutama nuottakuntakin. Nykyään pidetään myös talvinuotanvetonäytöksiä. Ja uskomatonta on, että tuhannet ihmiset käyvät katsomassa näitä näytöksiä - entisajan kovaa ja ankaraa työtä. Nuotanvedossa on jotain kiehtovaa ja salaperäistä! 

Vaan nyt omalle saarelle...
On jo tullut traditioksi, että ystävämme Irmeli ja Harri tulevat kerran kesässä purjeveneellä mökillemme.
Lauantaina seisoin saaren kalliolla huiskuttamassa  s/y Marinan tervetulleeksi. Veneen kiinnittäminen laituriin... ja kipparit tarkistivat perinteisesti molemmat veneet. Nyt iloinen viikonloppu sai alkaa. 

Kalapöytään! Olin ostanut automatkalla mökille saaristotien kalanmyyntipaikasta loimulohta. Siikliperunoiden  ja salaatin kanssa yksinkertainen saaristolaisateria maistui mainiolta. 






Ilta kului rattoisasti saunomisen, pikkusyömisten, kuohujuoman ja saunakaljan kyydittämänä 
aamutunneille asti. Muisteltiin menneitä, suunniteltiin tulevia... Viihtyisä ilta!


Jutusteltiin myös tämän mökkisaaren historiasta. Sanotaan, että salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan. Tähän saareen salama on iskenyt! Ja kaksi kertaa kohtalokkain seurauksin - kaksi ihmistä on kuollut näistä iskuista. Nämä tapahtumat sijoittuvat 1930-40 ja 1980-luvulle. Minua kiinnostaa saaren historia tältäkin osin, ja aion hankkia aiheesta lisätietoa saaren vanhemmalta kalastajalta.

Seuraava aamu valkeni puolipilvisenä, ja kevyt tuuli enteili vieraille hidasta kotimatkaa purjeilla. Ei juotu lähtömaljoja -  juotiin lähtökahvit kiireettömästi kera uunituoreitten sämpylöitten.


Ankkurit ylös ja niin lähti s/y Marina kohti Paraisten kotisatamaa. 





sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Pieni kaupunki Irlannissa


Kaikki tietävät Irish Coffeen, tuon maailmankuulun irkkudrinkin. Tarina kertoo, että se on saanut alkunsa eräänä poikkeuksellisen harmaana ja sateisena päivänä. Turistit olivat juuttuneet sisätiloihin, kun Irlannin ulkoilma ei houkutellut. Matkanjärjestäjät pohtivat, miten harmistuneita ja tylsistyneitä turisteja voitaisiin huvittaa. Päätettiin heittää neljä suosikkia yhteen, keitettiin vahvaa kahvia ja sekoitettiin joukkoon roimasti viskiä, koko homma kruunattiin tummalla  sokerilla ja paksulla kermalla. Jonkin ajan kuluttua ei kenelläkään ollut ikävä ulos.

                                            


Olen asunut ensimmäisen avioliittoni aikana vuoden päivät Irlannissa 90-luvulla ja käynyt siellä muutaman kerran jälkeenkin päin. Nyt on ollut pitempi tauko viimeisestä visiitistäni siellä, ja huomaan aina välillä  ikävöiväni tuota ystävällistä, vihreää smaragdisaarta. 

Muutimme aikoinaan Irlantiin kevyt muuttokuorma mukanamme, sillä tuleva vuokra-asuntomme oli täysin kalustettu. Se on maassa enemmän sääntö kuin poikkeus. Paritalomme sijaitsi pienessä Navan-nimisessä kaupungissa, Meathin kreivikunnassa Dublinista 50 kilometriä luoteeseen. Asuntoalueen nimi oli Black Castle ja tyypilliseen irlantilaisten tapaan, siellä oli kaksikerroksisia rivitalomaisia taloja pitkissä riveissä, ja jokaiseen taloon kuului etu- ja takapiha. Meidän talorivistömme edessä oli iso ruohokenttä kirsikkapuineen. Ympäristö oli varsin viehättävä, ja kivisten siltojen ylittämälle Boynejoelle oli lyhyt matka.      

   
                                                                                              
      

      
     - Black Castle? Asuntoalueen nimi ei koskaan avautunut minulle.


Sanotaan, että irlantilaisiin on helppo tutustua. Allekirjoitan tuon hymyillen. Kun olimme asettuneet taloksi, niin parin päivän kuluttua seinänaapurimme Paula ja Patrick tulivat pienen Kieran-poikansa kanssa esittäytymään ja toivottamaan meidät tervetulleiksi Irlantiin - vuokraemäntämme Iona oli heille kertonut, että tulemme Suomesta. Sanoivat, että jos tulee jotain sellaisia asioita eteen vieraassa maassa, joissa tarvitsemme apua, niin he mielellään auttavat. Byrokratia ja tavat kun ovat erilaisia eri maissa. Näin alkoi hyvä ja vieläkin jatkuva ystävyytemme naapureittemme kanssa. Irlantilaisten avuliaisuutta ja lämminsydämisyyttä sain jatkossakin tuntea monta kertaa, kun pääsin enemmän tutustumaan heihin. Tässä kohtaa on pakko mainita ihana Siobhan - vuokraemäntäni sisko - hänestä sain ikuisen ystävän. Monet hauskat ja ikimuistettavat Dublinin ostos- ja museoreissut on tehty Siobhanin kanssa pienellä Escortilla huristellen vasemmanpuolisessa liikenteessä. 

Irlannissa ei juurikaan rakenneta kerrostaloja, paitsi Dublinissa. Ikuisuusvitsi irkkujen kesken onkin, miten kukaan voi löytää pubi-illan jälkeen kotinsa rivitalojen "merestä"? Pientä selvennystä... Irlannissahan on todella vanha pubikulttuuri. Pubi on irlantilaisten olohuone. Pubeissa kokoontuvat "kaikki". Ja myönnettävä on, että osalla irlantilaisista juominen on kovin humalahakuista. Joskus ihmettelinkin, miksi? Irlantilaisethan ovat luonnostaan iloista ja puheliasta väkeä. Syyt lienevät syvemmällä. 

                                           

        
    Navanin vanhin pubi, noin 130 vuotta. Sukulaistyttö Marjo kyläilemässä.

Niin, miten se irlantilainen löytääkään kotinsa? Hän tunnistaa ulko-ovensa! Irlannissa on perinteisesti maalattu ulko-ovet kirkkaan värisiksi. Ulko-ovet loistavat harmaissa rapatuissa taloissa punaisina, auringonkeltaisina, vihreinä, syvän sinisinä...                            
                                        

                       
                      Seija kyläilemässä. Dublinin ovia.

Oma kotioveni Navanissa oli kuitenkin valkoinen, ei se ollut syvän sininen. Vuokraemäntäni Iona oli varsin moderni sisustaja, sillä asunto oli muutenkin valkoinen keittiökalusteita myöten. Siihen aikaan suurin osa rivitalokodeista oli sisustukseltaan käytännöllisen ruskeita. Ja ymmärrän sen hyvin, perheet olivat suuria, lapsia oli paljon. Aikaa kului ihan muuhun tekemiseen kuin sisustamiseen.

                 
                 Navan'in kodin keittiö. Vieraita kävi ahkeraan. Kuvassa pikku-Saara.

Tänäkin päivänä pieni Navanin kaupunki (20 000 asukasta) on varsin vireä ja hyvinvoiva paikkakunta. Sitä se oli jo ennen Irlannin talousbuumiakin. Ja vaikka Irlannin taloudelle kävi huonosti, Navan porskuttaa yhä. Kaupungille ja sen ympäristölle on tuonut työtä ja hyvinvointia lähellä sijaitseva Tara Mines jo vuosikymmenien ajan. Kaivos on suurin sinkin sekä myös iso lyijyn tuottaja Euroopassa. Kaivos oli pitkään Outokumpu Oy:n omistuksessa, mutta 2000-luvun alussa sen osti ruotsalainen Boliden Ab. 

                           
                                 Kuva Tara Mines'in  - sivuilta 


Ja pieni kiva yksityiskohta... vain muutamalla paikalla maailmassa on nimenä palindromi-sana. Navan on yksi tällainen harvinaisuus! Kirjaimien järjestys on etu- ja takaperin sama. 

Liian paljon hyvää on ihanaa! Karismaattinen, irlantilainen näyttelijä  Pierce Brosnan on asunut 12 vuotta nuoruudestaan Navanissa. Hän pitää kaupunkia kotikaupunkinaan. Navanilaiset ovat syystäkin ylpeitä "omasta pojastaan".

Päästäksesi sinne, minne olet matkalla,
sinun täytyy jatkaa matkaasi.
Tapaamisiin Irlanti!