Ruhtinaallisia herkkuja

Varmaan jokainen, joka on kulkenut vanhaa Helsinki-Turku tietä, muistaa Lahnajärven taukopaikan. Se perustettiin alunperin puolimatkan krouviksi Turun ja Helsingin välille olympiakesänä 1952. Lahnajärvi olikin silloin hieno ja moderni ravintola. Me matkasimme perheen kanssa kerran kesässä kuplavolkkarilla Helsinkiin sukulaisiin 1960-luvulla. Pysähtyminen Lahnajärvellä oli yksi matkan kohokohtia. Siellä syöminen oli hienointa, mitä siihen aikaan tiesin! Lahnajärvellä olen syönyt myös ensimmäisen katkarapuvoileipäni.

Nykyään, kun veneilemme, niin yksi "must" vierassatama kerran kesässä on Högsåran Keisarinsatama. Siellä keskellä saarta on viehättävä Farmors Café, jossa on tarjolla herkullista ruokaa ja ihania leivonnaisia. Café on kauniissa saaristolaistalossa, jonka pihalla on iso terassi. Mikä parasta, iso osa ruokiin käytettävistä tuoretuotteista kasvatetaan talon omalla kasvimaalla. 

Seisovasta pöydästä voi valita vaikka mitä herkkuja lounasaikaan. Yleensä olemme ehtineet paikkaan vasta lounasajan ulkopuolella. Omia suosikkejani ovatkin erityisesti grilliherkut ja mainiot salaatit. Nykyään pyrin aina syömään jonkun salaatin, sillä jälkiruoaksi pitää saada Farmorin ihania leivonnaisia. Kakut ovat  suussasulavia, ja niitä saa ottaa niin suuren palan kuin omatunto sallii. 

Högsårassa minua kiehtoo myös saaren ainutlaatuinen historia. Keisari Aleksanteri III vietti osan kesistään huvijahteineen, perheineen ja hoveineen Högsårassa 1800-luvulla, saaren pohjoispuolella, josta satama on saanut nimensäkin - Keisarinsatama. Mielessäni saatan nähdä naisten valkoiset, röyhelöiset asut ja päivänvarjot sekä upeat purjealukset. Kepeää oli elämä silloin kuninkaallisilla. 

Maailma on totisesti muuttunut. Enää ei ole naapurimaassa keisaria (tsaaria) eikä liene Lahnajärven taukopaikkakaan enää toiminnassa. 

Vaan nyt me olemme Stenskärin kalastajakylässä, jonka historia ulottuu 1600-luvulle asti. Ja kohta syömme juuri savustettuja ahvenia. Ruhtinaallista herkkua! 

Tallinnan punaiset katot

Minulla on ihana, eestiläinen ystävä Kaire. Häneltä olen oppinut, että virolaiset haluaisivat itseään kutsuttavan eestiläisiksi ja maatansa nimellä Eesti. Muuallahan Viro tunnetaankin Estonia nimellä.
Tästä onkin helppo siirtyä matkailemaan Eestiin, jossa olin kapteenin kanssa alkuviikolla. Emme kuitenkaan purjeveneellä vaan Silja Tallinkin aluksella.

Tallinnan vanhakaupunki on kuin satumaa: mutkittelevia mukulakivikatuja, suojaisia pihoja, harjakattoja, keskiaikaisia markkinoita, ulkoilmaravintoloita ja iloinen, värikäs tunnelma. Ja tätä kaikkea suojaavat vartiotornit ja kaupunginmuuri.

Ensimmäisenä päivänä kapusimme Toompean mäelle eli yläkaupunkiin ihailemaan maisemia. Patkulin tasanteelta avautuukin upea näkymä vanhankaupungin maalauksellisten punaisten kattojen ja tornien ylle. Eipä oltu ainoita ihailijoita, kapeilla kujilla riitti matkailijoita ja varsinkin ryhmämatkailijoita. Oppaat selostivat ryhmilleen alueen historiaa englanniksi, ranskaksi, saksaksi, espanjaksi... Siellä oli myös paljon aasialaisia ryhmiä. Tallinnan kaupungissa vierailee lukuisa määrä risteilijäaluksia vuodessa, joka osaltaan selittää turistien määrän.

Väsynein jaloin istahdimme aiheesta poiketen Irkkuravintolaan Raatihuoneen torille ja söimme päivän päätteeksi makoisat ribsit kera Saku-oluen.

Toinen päivä aukeni puolipilvisenä, ja lähdimme omille teillemme. Minä lähdin raitiovaunulla Kadriorgin kaupunginosaan, ja kapteeni lähti tutustumaan Eestin merenkulkumuseoon. Siis ei mitään dramatiikkaa.

Kadriorgin puisto on upea hyvin hoidettuine puineen, istutuksineen, lampineen ja suihkulähteineen.

Puistossa on värikäs Pietari Suuren kartano puutarhoineen, jota myös pikku Versailleksi kutsutaan. Valitettavasti sinne ei päässyt korjaustöiden vuoksi tutustumaan.

Kadriorg on nykyään hienoa museoseutua, siellä ovat Eestin parhaat taidemuseot.
Ja niinpä astelinkin sisään Taidemuseo Kumuun. Taidemuseosta järjestettiin vuonna 1993 kansainvälinen arkkitehtikilpailu, ja sen voitti suomalainen Pekka Vapaavuori. Mielestäni Kumu on onnistuneempi rakennus kuin Helsingin Kiasma. Lasia, terästä ja kalkkikiveä - kalkkikivi kestää marmoria paremmin pohjoisen hankalia sääolosuhteita.

Ja itse näyttelyyn: minullahan kului runsaasti aikaa talon neljännessä kerroksessa. Siellä on pysyväisnäyttely, joka kuvaa Eestin taidetta miehityksen aikana. Eestin rankka historia valtasi mieleni. Puna-armeijahan miehitti Eestin ja liitti sen Neuvostoliittoon. Neuvostomiehitys oli maassa 1945-1991. Eestiläiset eivät halunneet maalleen samaa kohtaloa kuin Suomella, he eivät halunneet käydä sotaa. Kovan hinnan sai Suomi maksaa itsenäisyydestään. Ja julma on ollut
Eestinkin kohtalo miehityksen alla. Maalausten viesti kertoo rankkaa tarinaa.

Näistä tunnelmista hypähdin keveämpään maailmaan, yhdysvaltalaisen valokuvaaja Irving Pennin näyttelyyn. Minulle selvisi, että Penniä pidetään yhtenä aikamme merkittävimmistä valokuvaajista. Irving Penn työskenteli melkein koko uransa ajan Vogue-lehdelle. Tarkkaa, yksinkertaista, minimalistista ilmaisua, näin kuvailisin Pennin töitä. Aikaa kului näittenkin kuvien kanssa, ja kun vielä tutustuin Eestin nykytaiteeseen, niin sieluni oli ravittu. Taidetta laidasta laitaan - en muista, milloin olisin näin hyvässä näyttelyssä käynyt.

Takaisin puistoon - rankkasateeseen. Kadriorgin puiston valtavien puitten alla oli hyvä pitää sadetta.
Sateen vähän hellittäessä suuntasin kohti raitiovaunupysäkkiä ja Vanhaakaupunkia.

Valkoinen hevonen saarella

Tuulia on  lempinimeni, jolla edesmennyt isoisäni minua kutsui ja myös lauloi minulle tuon ajan iskelmää Tuulia, Tuulia tuu. Tuulia-nimi on sittemmin kulkeutunut myös veneemme nimeksi. Ja tässä blogissani kerronkin Tuulian tarinoita mereltä ja mantereelta.

Viikko on taas vierähtänyt merellä ja Saaristomeren satamissa - tässä Helsingholmin tunnelmia.

Suositussa Helsingholmin vierasvenesatamassa meillä oli venetreffit - tavattiin  s/y Hanna ja s/y Helena miehistöineen. Mutta ennen iltaa päivän tapahtumiin.

Helsingholmin satamaa monet kutsuvat Saaristomeren helmeksi. Ja kaunis saari suojaisine lahtineen se onkin, ison väylän varrella. Jo 1920-luvulla saaren teki kuuluisaksi presidentti Lauri Kristian Relander, joka halusi käydä saarella, josta hänen veneenkuljettajansa oli kotoisin.

Saaressa myydään savukalaa, tuoreita sämpylöitä, piirakoita - nyt oli maukasta raparperipiirakkaa tarjolla. Ja siellä asustaa kotieläimiä ja sinisilmäinen albiinohevonen, Reibas  Skäriman (Reipas Saaristomies). Saaren isäntä Andersson kertoi, että Reibas on 11-vuotias Eestinhevonen, joka on asunut  saarella kahdeksan vuotta. Reibas on hankittu saarelle, jotta lapset voisivat sillä ratsastaa. Hevonen vain on vähän laiskahko,  muuten se on ihmisystävällinen, kiltti ja peloton. Reibas on varsin hauska persoona, se kulkee vapaana saarella ja käy hiekkarannalla uimassa. Isäntä kertoi myös, että Reibas osaa itse avata tallin oven, käy kurkkimassa asuintalon ikkunoista ja välillä nukkuu talon kuistin edessä. Se on oikeata pollen elämää se!

Illalla vietimme synttäreitä ja nimiäisiä s/y Hannalla. Mainio ja makoisa ilta shampanjan, Jurmon suolaisten tuliaisten ja muun pikkusuolaisen kera kruunasivat hienon päivän. Hanna oli kerännyt mustikoita, ja tuore, juuri paistettu mustikkapiirakka oli kuin piste i:n päälle.

Ja seuraavana päivänä matka jatkui Högsåran Keisarinsatamaan.