Kallioilta kiikaroin

Heips kaikille!

Vielä viimeinen katsaus saaristoon ennenkuin poistun toviksi Prahaan - tuohon satojen tornien kaupunkiin. Vaan sitä ennen kiivetään myös korkealle... mökkimme takana kohoaville kallioille. Kallio nousee korkeimmasta kohdastaan 40 metriä meren pinnan yläpuolelle. Ja sieltä on huikeat näköalat pitkälle meren selälle.

Tuolla kallioilla kävellessäni mieleeni tuli näin ajankohtaan sopivasti ukkoset ja salamat. Nehän nyt jylläävät. Tänä kesänä on kaksi ihmistä kuollut salamaniskuihin, toinen golfkentällä ja toinen muualla. Tämä on pikkuinen saari, mutta täällä on myös kaksi ihmistä kuollut salamaniskuihin vuosien saatossa - toinen 1930-luvulla ja toinen 1960-luvulla. Vanha sanonta, että salama ei kahta kertaa samaan paikkaan iske, joutaa romukoppaan.

 Johtuneekohan tästä korkeasta kalliosta, mutta rajuilmat täällä todella tuntuvat ja kuuluvat. En minä kuitenkaan saarella rajuilmoja pelkää, vaikka luontoa ja sen voimia kunnioitankin. Upeilta näyttävät salamaniskut meren päällä ja korkea kallio antaa kaikupohjaa ukkosenjyrinälle. Ja kun sade vielä oikein piiskaa, niin sitä kyllä tuntee itsensä kovin pieneksi luonnonvoimia katsellessa. 

Ja huomenna  kiipeämme Prahan koneeseen. En ole koskaan käynyt  tuossa tarinoiden kaupungissa, jota monet kauniiksi kehuvat. Ja jossa melkeinpä joka rakennukseen ja patsaaseen liittyy oma kertomuksensa. Odotan matkaa innolla. Instagramiin varmasti pudottelen kuvia, mutta blogia päivitän sitten matkan jälkeen.

 Nyt vielä arki järjestykseen, ja sitten menoksi. Mukavia päiviä kaikille!

**Tuulia 

  

Minun saaristoni

Näin ison ja hienon otsikon alle aion kirjoittaa alun toistakymmentä vuotta kestäneen "kesäsaaristolaisuuteni". Saaristolaisuuteni  alkoi siitä, kun tämä kaupunkilaistyttö kohtasi kapteenin kymmenisen vuotta sitten, silloin alkoi tutustuminen saaristoon. Kapteenin vanhemmilla on ollut kesämökki saaristossa vuosikymmeniä, ja hän on pikkupojasta asti viettänyt kesiään meren äärellä. Meri ja veneet ovat hänen elämäänsä.

Ja minä olin varsinainen maakrapu, niin ajattelin...

Olen kiintynyt nopeasti kaikkeen saaristoon liittyvään. Eikä se oikeastaan niin kummaa ole, minulla on kuitenkin juuret saaristoon...  vaikka en lapsuuttani enkä aikuisuuttanikaan ole meren äärellä viettänyt kuin vasta nyt.

Isovanhempani äidin puolelta ovat asuneet saaristossa, Merimaskun saarella. Nykyään Merimasku on hyvien siltayhteyksien takana, mutta kun isovanhempani siellä asuivat, sinne piti matkata soutuveneillä, purjeveneillä ja laivoilla. Vesien jäädyttyä kuljettiin hevosilla ja potkukelkoilla saareen. Merimaskun Kirkonsalmeen saatiin vuonna 1926 kapulalossi, ihmisvoimin huonosti liikuteltava, puusta tehty ja huonosti aallokossa kulkeva.

 Vasta vuonna 1952 siirryttiin konekäyttöiseen ja metallirunkoiseen konelossiin,

 joka olikin sitten käytössä vuoteen 1970 saakka.

Minua on aina kiehtonut tarina, kun 7-9-vuotias äitini ja hänen kaksi vuotta vanhempi siskonsa kävivät keväisin ja syksyisin koulussa soutuveneellä, joka lyhensi pitkää koulumatkaa huomattavasti. Talvella ja rospuuttokeleillä joutuivatkin sitten kiertämään suksilla pitemmän reitin kouluun. Penäsin aina äitiäni kertomaan soutumatkasta kouluun ja sen sattumuksista. Minusta se oli niin jännittävää. Pariin kertaan tytöt olivat joutuneet veden varaan, kun vene kaatui. Onneksi selvisivät. Silloin ei käytetty pelastusliivejä! 

Kun tänään näita pienten tyttöjen venematkoja mietin, niin ovat ne olleet hurjia. 

On ollut tuulisia, sateisia, kylmiä ja aallokkoisia matkoja. Ja pienet soutajat.

Noina aikoina on tapahtunut paljon kuolemaanjohtaneita lasten ja aikuistenkin onnettomuuksia saaristossa. Vanhemmilla oli paljon töitä, ei ollut aikaa juosta joka hetki lasten perässä. Saivat siinä vanhemmat olla sydän syrjällään. Meri voi olla myös armoton.

30-40-luvulla isovanhempani muuttivat Merimaskusta Turkuun paremman leivän toivossa. Äitini oli silloin yhdeksän - ja siskonsa 11- vuotias.  Yksi isosetäni muutti Amerikkaan Minnesotan alueelle. Saariston elämä sai jäädä.

Ja näin tuli todistetuksi, että en minä ihan maakrapu ole, juureni ovat saaristossa. 

Kaunis Myrskyluodon Maija, Kristian Meurmanin tulkintana, päättäköön saaristotarinani. 

Turvallista kesää!

** Tuulia